Milla Lindh kirjoittaa blogikirjoituksessaan omasta polustaan työelämään. Hän tuo kirjoituksessaan esille kohtaamistaan haasteista ja niiden voittamisesta. Hänen mukaansa ”sitkein ennakkoluulo koskee vammaisten osatyökykyisyyttä”.
Oma polkuni kuulo- ja näkövammaisena meni näin: lähikoulu yläasteelle saakka, lukio, vuosi vaikeasti työllistettävien nuorten työpajassa teatteriasuja ommellen, pääsy ammattikorkeakouluun ja valmistumisen jälkeen kortistoon. Kesken korkeakouluopintoja kuurouduin täysin ja näkövamma eteni vaikeaksi. Se aiheutti suuria ongelmia ammatilliselle itsetunnolle.
Ajauduin mukaan vertaistoimintaan, jota ilman tuskin olisin nyt tässä. #onneksionjoku Kun omaa tilannetta, osaamista ja asennetta sai peilata vertaisryhmässä, oppi löytämään itselle oikean tavan olla olemassa. En ole yksin enkä sen huonompi, mutta tarvitsen apuvälineitä. Vertaistuen kautta ne apuvälineet, todelliset käytettävyydet ja niksit oppi, ja samalla häipyi taka-alalle häpeä käyttää niitä. Sitten löytyi ensimmäinen osa-aikatyö, yrittäjävaihe ja toinen osa-aikatyö. Sitten vakituinen kokoaikatyö.
Polulleni mahtuu lasten saamiset ja kasvamiset, luottamustehtävät ja sitkeä yksinhuoltajuus. Kaikki on ollut pelkkää plussaa kasvattavien kokemusten kannalta.
Jokaisella on oma polkunsa, mutta työnnetäänkö vammaisia yhtä helposti erityis-polulle kuin yli 55-vuotiaita eläkeputkeen? Erityisoppilaitoksissa toiminta on usein niin mukautettua, ettei se valmista nuorta työelämään. Samoin aikuiskoulutuksessa on isoja puutteita: alanvaihtajien kouluttaminen sinne, missä on työtä, on huonoa: opettaja ei välttämättä edes ilmaannu tunneille ja päivät ovat liian lyhyitä. Pelkkien työturvallisuuskorttien suorittaminen ei tuo kellekään ammattipätevyyttä. Eivät kaikki ajokortin suorittaneetkaan osaa liikennesääntöjä ja ohjauksen ja valvonnan tarve on ikuinen. Vammainen alanvaihtaja jää helposti huonosti organisoidun koulutuksen rattaissa vaille tarvitsemaansa riittävää lähiopetusta tai saavutettavia materiaaleja.
Kun sitten on se tutkinto suoritettu niin, että itsekin uskoo osaamiseensa, tulee kiipeilyseinä eteen. Vammaisille nuorille on suunnattava ohjausta ja tukea tässä(kin) nivelvaiheessa. Jo opiskeluihin liittyvässä työharjoittelussa olisi tärkeää tarjota sitä apua ja kontakteja. Varsinkin silloin, kun sitä ei kehtaa pyytää.
Erilaisia apuvälineitä hakiessa tarvitaan lääkärinlausuntoja ja kuntoutussuunnitelma. Joskus lääkäri todella haluaisi heti kirjoittaa työkyvyttömyyseläkepaperit ihan diagnoosin perusteella. Jos luulet, että se on vammaisen tavoite, jäit kiinni yhteen ennakkoluuloon: työkyvyttömyyseläkkeellä olet työelämäpalveluiden ja ohjauksen ulkopuolella ja suuremmassa vaarassa passivoitua.
Jos et mene työkyvyttömyyspolulle, pitää saada työnantaja näkemään osaaminen sinussa. Rekrytointivaiheessa työnantaja näkee kuitenkin usein vain diagnoosin. Jos sitä ei kerro, viimeistään haastattelussa valkoinen keppi tai viittomakielen tulkki ovatkin ne ainoat asiat, mitkä työnantajalle jäivät mieleen. Mutta ne eivät tietenkään ole peruste sille, että vähemmän koulutettu henkilö sai paikan. Taas.
Pettymysten sietämistä, vähemmistöahdistusta ja tunne, että ei kelpaa mihinkään. Alkaa katsella jatko-opintoja.
Eräs ratkaisu olisi anonyymi työnhaku. Onko sillä sukupuolellakaan oikeasti väliä?
Kun vammainen on sitten saanut työpaikan, se on usein jonkunmittainen palkkatukijakso esim 80%:lla työajalla, paikka auki -hanke, johon ei saa jatkoa eikä palkata samaa henkilöä uudestaan tai sinut palkataan kiintiövammaiseksi yrityksen yhteisvastuullisuustekona. Tuo jälkimmäinen ei ole aina edes huono asia!
Oletteko käyneet vihannesosastolla, missä kehitysvammainen henkilö työskentelee joka päivä? Hän on aivan paras! Hän tuli suoraan kysymään, tarvitsenko apua kun minulla on valkoinen keppi. Kun kerroin, että mua saa aina auttaa, me molemmat naurettiin. Hän punnitsi omenat ja banaanit ja kertoi, että retiisit on tarjouksessa. Mikä on lopputulos? Minulle jäi yltiöpositiivinen kuva siitä marketista ja kauppiaasta, joka on tehnyt oikeasti hyvän teon palkkaamalla sinne aina ystävällisen ja avuliaan ihmisen. Koko ketju oli hetken mielikuvissani erittäin positiivinen. Palattuani reissusta kotiin tajusin, kuinka harvinaista se on. Sekä auttaminen vihannesosastolla, että vaikeavammaisten osaamisen hyödyntäminen hänelle räätälöidyissä työtehtävissä.
Vammaisen työssäjaksaminen on yhtä tärkeää kuin vammattoman. Meikäläisillä voi olla etenevä sairaus (ei tartu) ja silloin tarvitaan välillä kuntoutusta, uusien apuvälineiden sovitusta, käytönopetusta tai erilaisten tukipalveluiden hakemista. Kuljetuspalvelu on liikkumisesteiselle joskus välttämätön ja jos sen myöhästely riepoo työnantajaa, niin vammaista se vasta sieppaakin. Tulkkauspalvelu on toisille myös elintärkeä yhdenvertaisen työssäkäynnin edellytys, mutta sen joustamattomuus hämmentää toisinaan myös pomoa: palaveri päätettiin aamulla siirtää alkamaan tuntia aikaisemmin ja loppu venähti mukavissa ”ohi pöytäkirjan” keskusteluissa. Tulkki oli silti paikalla vain sen alkuperäisen kokousajan koska tilausta ei saanut muutettua. Joillakin oli vaivautunut olo.
Vammainen saa usein osakseen epäilyjä jopa omiltaan. Puhutaan suojatyöpaikoista ja hämmästellään sitä, että sulla onkin täysi työaika, oikeesti? Jos joskus tulet kokoukseen, missä olet ainoa vammainen, sinulle annetaan kärsivällisesti puheenvuoroja ja vain sinulta kysytään, oliko sulla tähän vielä jotain? Näin varsinkin pöydissä, missä vammaisten asioista tekevät ratkaisevia päätöksiä ihmiset, joilla on ehkä vammainen sisko tai sokea naapuri ja nämä tärkeät kontaktit tuodaan esiin kuin ne jotenkin vaikuttaisivat käsiteltävään asiaan. Ja vaikuttavatkin: tuskin olisivat tässä työryhmässä muuten.
Sitkein ennakkoluulo koskee vammaisten osatyökykyisyyttä. Emme ole kaikki osatyökykyisiä. Apuvälineiden tai avustajien, tulkkien tai eri palveluiden käyttäminen ei rasita jokaista. Sisäkorvaistutteilla kuunteleminen ei ole rankkaa muulloin kuin öisin, kun haluaisi nukkua. Mutta jollekin voi olla.
Suomessa vammaisilla on käytössään erittäin vanhoja apuvälineitä. Niiden korjaus ja huolto on joskus edellytys, että pystyy hoitamaan työnsä. Apuvälineiden saanti heti opiskelujen tai työn alkuun on esimerkiksi sokealle aivan välttämätöntä: ilman ruudunlukijaa ei pääse käsiksi digitaalisiin oppimateruaaleihin eikä sähköpostiin. Kaikenkaikkiaan apuvälineiden päivitystahtia pitää tihentää, sillä kaupalliset laitevalmistajat ovat tehneet useita hyödyllisiä innovaatioita, jotka ovat kaikkialla muualla käytössä paitsi Suomessa.
Kohtuulliset mukautukset, työolosuhteiden järjestelytuki ja työtehtävien räätälöinti ovat esimerkkejä tarvittavista yksilöllisistä ratkaisuista. Ne voivat auttaa paitsi työssä jaksamisessa myös täyden työkyvyn saamisessa käyttöön. Joku ei tarvita kuin ne oikeat apuvälineet.
Mutta jos on osatyökykyinen, on se potentiaali otettava myös käyttöön. Tällöin työllistymiseen kannustavat ansioiden ja etuuksien joustava yhteensovittaminen. Osatyökyvyttömille valmistellaan ns lineaarista mallia, missä siirrytään pehmeästi töihin: kun tienaa enemmän, eläke pienenisi asteittain. Valmistelija on STM eli vammaisten ja pitkäaikaissairaiden työllistämistä tarkastellaan muusta kuin työ- ja elinkeinovinkkelistä (TEM).
Esimiehen ja työyhteisön tuki on tärkeää. Ei ole itsestäänselvää, että mikään työyhteisö on syrjinnästä vapaa. Siitä kannattaa ja pitää keskustella töissä.
Yhteiskunnan kaikilla osilla pitää olla arvona monimuotoisuus. Työyhteisön erilaiset toimijat ovat parhaimmillaan dynaamisempi kokonaisuus kuin heterogeeninen ryhmä samankaltaisin kokemuksin varustettuja norminmukaisia henkilöitä. Yksilöllinen kohtaaminen on avain.
#budjetti2021 -järjestöjen tueksi
Julkaistu alunperin Milla Lindhin FB-blogissa