Monella kuurosokealla saattaa olla toimivaa näön jäännettä vielä siinä määrin, että pystyy ottamaan vastaan kielellistä viestintää sen varassa, mikäli ympäristön olosuhteet ja keskustelukumppanien toiminta eivät sitä estä. Puhuttujen ja viitottujen kielten vastaanotto näönvaraisesti saattaa onnistua hyvinkin, jos ympäristön valaistus on riittävän voimakas ja tasainen (varjoton), eivätkä valoa heijastavat pinnat ja valaisimet häikäise ja jos keskustelukumppanin kasvot eivät myöskään jää varjoon tai muulla tavoin näkymättömiin.
Huulilta luku eli huulioluku on menetelmä, jonka avulla kuurosokea saa tietoa puheen äänteistä ja sanojen rytmistä seuraamalla puhujan huulien liikkeitä. Puhe saa olla joko äänellistä tai äänetöntä. Puhujan muodostama selkeä ja luonnollinen huulien liike tukee myös viitotun puheen vastaanottoa. Huulten liikkeiden ei tarvitse olla liioiteltuja, sillä liioittelu voi jopa vääristää äänteen muotoa huulilla. Kuurosokea keskustelukumppani saattaa ”lukea” puhuttua kieltä huulilta taitavastikin, vaikka ei kuulisi sitä. – Toisaalta monet äänteet ja niiden yhdistelmät eivät kuitenkaan erotu toisistaan pelkästään seuraamalla huulten liikkeitä (esim. e, i, j, g, k, n ja ng; h ja o). Mutta jos puhuja suuntaa puheensa kohti aistivammaisen keskustelukumppanin kasvoja ja etenee asioissaan loogisesti ja ennakoitavasti sekä käyttää keskustelukumppanille tuttuja käsitteitä ja sanamuotoja, voi huulilta luku onnistua hyvinkin.
Puhuttua kieltä voidaan visuaalistaa monella tavalla. Eräs keino on ottaa mukaan sormiaakkoset. Puhuja voi esimerkiksi muodostaa jokaisen puhumansa sanan alkukirjaimen sormiaakkosena oman poskensa tai huuliensa viereen. Lisäksi hankalasti huulilta erottuvan muunkin äänteen tueksi voi tehdä sormiaakkosvastineen. Tarvittaessa puhuja voi muodostaa sormiaakkosen vastaanottajan kämmeneen taktiilina sormiaakkosena. Näin sormiaakkosviestinnällä (SAV) voi tukea huuliolukua hyvin monissa vaihtelevissakin tilanteissa.
Puhuttu viesti voidaan toki muuttaa vastaanotettavaksi kirjoitetussa muodossaan (tietokoneella tai käsin kirjoitettuna). Kuurosokealla keskustelukumppanilla on tavallisesti itsellään tarvittavat kirjoitusvälineet mukanaan. Hän myös kertoo itse, miten suurta tekstiä hän näkee. Mustalla tussilla vaalealle paperille isokirjoitettu teksti koetaan yleensä riittävän selkeäksi. Tietokoneella voidaan kuitenkin muotoilla tekstiä ja sen taustaa monin tavoin yksilöllisemmin ja paremmin näkyväksi; esimerkiksi taustan väriä ja valoisuutta, kirjainten väriä ja kokoa sekä luettavan alueen leveyttä voidaan muuttaa.
Kun heikosti näkevä ottaa vastaan viittomakieltä, hän varmistaa sen näkemisen omilla yksilöllisillä tavoillaan. Hän voi esimerkiksi pitää kiinni viittojan ranteesta, koska hän kykenee siten säätämään viittojan kädenliikkeiden laajuutta sekä tunnistamaan paremmin viittomien liikkeiden suuntia. Jos kuurosokean näkö ei kuitenkaan riitä viittomien hahmottamiseen, hän voi vastaanottaa viittomakielen kokonaan käsiinsä eli taktiilisti. – Tällöin hän hahmottaa viittomista tuntoaistin ja liikkeen aistimisen kautta. Viittojan on kuitenkin puolestaan syytä huomioida, että taktiilissa menetelmässä viittomakieli muuttuu jonkin verran piirteiltään. Niinpä viittomakieleen oleellisesti kuuluvien, tavallisesti näöllä vastaanotettavien, ilmeiden sekä suun ja vartalon liikkeiden sisältämä viesti tulee muuntaa vastaanotettavaksi muilla aisteilla: esimerkiksi kysyvä ja ihmettelevä ilme sekä kiusoitteleva äänensävy on syytä välittää taktiileilla tavoilla; viittomien suuntaa ja paikkaa voi olla hyvä muuttaa, jotta ne olisi mahdollista hahmottaa taktiilisti; numerot saattaa olla hyvä viittoa niin, että sormet erottuvat taustaansa vasten selkeämmin. Viittomisen laajuutta on syytä supistaa ja muodostaa viittomien liikkeet pienemmällä alueella. Jos liikkeen havaitseminen on vaikeaa, on viittomista hyvä hidastaa.
Kirjallisuutta:
Ylitalo, Anne 2006: Muuttuva kommunikaatio. Helsinki. Suomen Kuurosokeat ry. Julkaisuja A6.