Teksti ja kuva: Riitta Lahtinen, KT, johtava kommunikaatioasiantuntija
Tapasin ennen joulua apulaisprofessori Risa Naran Osakan Kyoikun yliopistosta, Japanista. Nara opettaa ja tutkii näkövamma-alan psykologiaa. Hän on myös opettanut yliopistossa yli 15 vuoden ajan ja kehittänyt erityisopettajien osaamista. Hänen akateemiseen työhönsä vaikuttaa omakohtainen kokemus kuurosokeana henkilönä. Näkövamma hänellä diagnosoitiin 17-vuotiaana ja myöhemmin kuulovamma 23-vuotiaana. Kysyin häneltä kuulumisia Suomen vierailusta ja millaista kosketuskulttuuri on Japanissa.
Miksi vierailet Suomessa?
-Kuulin sosiaalishaptisesta kommunikaatiosta ensimmäisen kerran vieraillessani Suomen Kuurosokeat ry:n Kommunikaatiopalveluissa Iiriksessä toukokuussa 2025. Palasin Suomeen joulukuussa osana Japanin opetusministeriön rahoittamaa tutkimushanketta. Tavoitteenamme oli oppia Riitta Lahtisen ja Russ Palmerin kehittämästä sosiaalishaptisesta kommunikaatiosta sekä tallentaa aiheesta koulutusvideoita. Tallenteiden avulla osoitan japanilaisille opettajille, mitä ja miten kosketusviesteillä viestitään.
-Japanissa osa kuurosokeista käyttää “sormipistekirjoitusta” (FingerBraille), jossa pistekirjoitusta napautetaan kädenselkään. Tämä vaatii kuitenkin erittäin hienoa ja herkkää tuntoaistia, ja se voi olla melko vaikeaa kaltaisilleni ihmisille, joilla on heikentynyt aistiherkkyys. Tämän pistekirjoitusmenetelmän kehitti professori Satoshi Fukushiman äiti. Fukushiman sanotaan olevan maailman ensimmäinen kuurosokeutunut yliopiston professori. Hän on kuuluisa kuurosokeiden keskuudessa, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa pistekirjoitusta.
Nara jatkaa, että sosiaalishaptinen kommunikaatio tuntui hänestä hyvin intuitiiviselta, ja hän pystyi ymmärtämään viestit nopeasti. Tämä kokemus sai hänet oivaltamaan, että menetelmä voisi olla erittäin hyödyllinen monille kuurosokeille.
-Sosiaalishaptista kommunikaatiota ei ole vielä tutkittu Japanissa. Japanissa on hyvin vähän tutkijoita, jotka ovat erikoistuneet kuurosokeuteen. On arvioitu, että Japanissa on noin 14 000 kuurosokeaa. Monet heistä käyttävät myös taktiilia viittomakieltä, mutta systemaattinen tutkimus haptiikasta (tunto- ja liikeaistitieto) jokapäiväisessä oppimisessa on edelleen rajallista. Japanissa yliopistoilla on kansainvälistä tutkimusyhteistyötä kuurosokeuden alalla hyvin vähän. Yleensä japanilaiset tutkijat tekevät opintomatkoja Amerikkaan, kuten Perkins School for the Blind – tai Helen Keller -keskuksiin.
Onko kosketuskulttuuri Japanissa erilainen kuin Suomessa?
Nara kertoo, että kosketuskulttuuri on erilaista. Japanissa ihmiset yleensä kumartavat ja hymyilevät tervehtiessään toisiaan. Halaus on hyvin harvinaista, eivätkä edes kädenpuristukset ole kovin yleisiä. Jotkut ihmiset tuntevat olonsa epämukavaksi fyysisen kosketuksen myötä. Esimerkiksi näkövammaisten oppaassa ohjataan opastuksessa käyttämään nenäliinaa käsien välissä, jottei synny suoraa kosketusta. Tämä tapa voimistui erityisesti COVID-19-pandemian aikana. Tämä asetti kuurosokeat ihmiset tilanteisiin, joissa he tuskin pystyivät kommunikoimaan kenenkään kanssa.
-Jopa silloin, kun käytän valkoista keppiä, kehotetaan minua joskus olemaan varovainen, etten kosketa muita ihmisiä tai esineitä. Kun kävin museoissa Isossa-Britanniassa, minulle annettiin lupa koskettaa näyttelyesineitä näkövammani vuoksi. Japanissa koskettaminen on kuitenkin yleensä sallittua vain vammaisille henkilöille järjestettävissä erityistapahtumissa. Koskettaminen yhdistetään ”likaisuuteen”. Yksi näkövammaisista oppilaistani kertoi minulle, ettei hän halua koskettaa esineitä junissa tai tavarataloissa, koska kohteet ovat täynnä bakteereja.
-Samaan aikaan monet japanilaiset ovat erittäin puhtaita ja herkkiä hygieniasta. Jotkut ihmiset desinfioivat käsiänsä niin usein, että ihosta tulee karhea ja vaurioitunut. Jos vierailet Japanissa, saatat yllättyä siitä, että jopa julkiset wc:t ovat erittäin puhtaita. Tämä vahva puhtauskulttuuri voi olla yksi siihen, miksi asenteet kosketusta kohtaan ovat monimutkaisia Japanissa.
-Minusta kosketuksen tärkeyden ymmärtämistä tulisi kehittää Japanissa ja meidän tulisi korostaa voimakkaammin kosketuksen hyötyjä ja oikeutta kosketuksen käyttöön.
Kuva: Professori Risa Nara (oikealla) ja musiikkiterapeutti Russ Palmer